Nuorisopastori Meri Ala-Kokko työskentelee niin rippikoulussa kuin alttarin äärelläkin. Papin ammatti on raskas, mutta kasvattava.
Kaikki alkoi rippikoulusta. Viimeistään silloin Meri Ala-Kokko todella kiinnostui uskonnosta. Tämän jälkeen seurakunnan nuorisotyö tuli vähitellen yhä tutummaksi isostoiminnan ja gospelmusiikin kautta: tuolloin Meri nikkaroi biisejä nokkelasti nimetyssä Vanhus ja Meri -bändissä. Kutsumus vahvistui entisestään lukion jälkeen, kun Ala-Kokko vietti vuoden nuorisomuusikkona kotiseurakunnassaan Nokialla.
Niinpä Meri aloitti teologian opinnot Helsingin yliopistossa 90-luvun puolivälissä.
”Valmistumiseen kului kuusi ja puoli vuotta, mikä lieneekin keskimääräinen valmistumisaika teologille”, Meri muistelee.
Opinnot eivät olleet pelkkää herkkua. Nykyään pappina työskentelevän Merin takamus puutui kirjastossa moneen otteeseen muinaiskielten tentteihin päntätessä. Kuivia kieliopintoja kompensoivat kuitenkin monet kiinnostavat kurssit, jotka kuulostavat suorastaan eksoottisilta! Raamatun historiallis-kriittisen tutkimuksen ja sielunhoidon opintojen lisäksi uskontoa lähestyttiin nimittäin monen erityiskurssin muodossa.
”Pidin erityisesti bibliodraamakursseista, ihmissuhdekursseista ja Raamattua nukketeatterin keinoin -kurssista”, Meri luettelee.
Pappispula on totta
Teologian maisteriksi valmistuttuaan Meri Ala-Kokolla tärppäsi heti työelämässä. Hän sai äitiyslomasijaisuuden, ja virka vakinaistui, kun tuore äiti ei palannutkaan lomaltaan töihin.
”Yliopistosta ei valmistu pappeja, vaan maistereita”, Ala-Kokko muistuttaa. ”Papiksi vihitään vasta sitten, kun on työpaikka tiedossa, eli kun seurakunta kutsuu papin virkaan.”
Töistä ei ammattitaitoisille ole pulaa. Helsingissä pappispula on tulevaisuuden ongelma – muualla Suomessa se on tosiasia jo nyt. Myös Merin opiskelutoverit ovat työllistyneet mainiosti, vaikka moni onkin joutunut aloittamaan pätkätöillä. Teologit eivät sijoitu ainoastaan papeiksi, vaan saattavat ryhtyä muun muassa opettajiksi, toimittajiksi, terapeuteiksi, konsulteiksi tai tutkijoiksi.
Meri Ala-Kokko on työskennellyt lähes viisi vuotta Malmin seurakunnan nuorisopastorina. Hän tekee ensisijaisesti nuorisotyötä, kuten vetää isostoimintaa ja erilaisia leirejä. Rippikoulut, hartaudet ja tapahtumatkin ovat käyneet tutuksi. Lisäksi Ala-Kokko toimii ”perinteisessä” papin työssä hautajaisten, kasteiden, vihkimisten ja jumalanpalvelusten kaltaisten toimitusten parissa. Toimenkuvaan kuuluu myös sielunhoitoa.
”Koen että minut on kutsuttu tähän työhön”, Meri summaa. ”Tässä työssä saa olla tekemisissä hyvin eri-ikäisten ja erilaisten ihmisten kanssa, kehdosta hautaan. Iäisyysnäkökulma antaa työlle ihan oman sävynsä. Oman seurakuntani Malmin visiota lainatakseni voin sanoa, että motiivi olla seurakuntatyössä nousee siitä, että usko, toivo ja rakkaus voisivat vahvistua ihmisten elämässä.”
Ala-Kokon on mahdoton määritellä tyypillistä työpäiväänsä. Hänen mukaansa pastorin työssä ei voi pitkästyä, sillä jokainen päivä on erilainen. Työrupeamaan mahtuu usein suunnittelukokouksia, tulevien toimitusten valmistelua, seurakuntalaisten tapaamisia ja illemmalla vaikkapa nuorten kahvilan pyörittämistä.
Työn ilo kumpuaa pienistä onnistumisista.
”On ihanaa, kun joskus saa pidettyä hyvän puheen tai hartauden. Yhtä ihanaa on ihmisten kohtaaminen erilaisissa tilanteissa. Vaikka se vie energiaa, se myös auttaa jaksamaan. Koen usein oppivani työssäni uutta.”
Lisäksi Meri korostaa, että työssä jaksaa, kun on fyysisesti ja henkisesti tasapainossa.
”Etsin tasapainoa lepäämällä ja urheilemalla tarpeeksi sekä pitämällä huolta rakkaimmista ihmissuhteistani. Lisäksi pyrin lukemaan hyvää kirjallisuutta. Antoisia ovat myös erityisesti uskoa ja suuria kysymyksiä käsittelevät mielenkiintoiset keskustelut. Nuorten kanssa saa usein nauraa ja hassutella.”
Tärkeää on myös saada toisinaan vetäytyä täydelliseen rauhaan.
”Käyn hiljaisuuden retriiteissä ja harrastan meditoimista, ja työssäni pidän nuorille kerran vuodessa hiljaisuuden leirin. Mystiikka ja hiljaisuus hoitavat ja ravitsevat sielua.”
Sosiaalinen kiintiö täynnä
Meri Ala-Kokko myöntää myös auliisti olevansa vaikeassa ammatissa. Vaikeus ei kuitenkaan aina ole kielteinen ominaisuus. Meri kertoo kohtaavansa työssään oman pienuutensa ja omat rajansa.
”Sitä kautta voi toivottavasti kehittyä ihmisenä ja työssään, ja olla jonain päivänä läsnä oleva ja kuunteleva persoona”, Ala-Kokko visioi.
Hän kertoo, että pastorin toimi on ”ihmissuhdeammatti”, jossa sosiaalinen kiintiö tulee helposti täyteen. Työpäivän jälkeen on mukava olla rauhassa kotona ja tuijottaa televisiota.
”Sosiaaliset suhteet ovat varmaankin kärsineet työni takia. Vaikka tykkään vapaa-ajallani juhlista ja illanvietoista, vähemmän tuttujen ja vieraiden kanssa en aina jaksaisi enää työpäivän jälkeen jutella.”
Toisinaan myös kokonaisvaltainen työaika aiheuttaa stressiä. Papeilla ei ole varsinaista työaikaa, vaan ainoastaan määritellyt vapaapäivät ja loma-ajat. Meri viettää vapaapäiviä maanantaisin ja tiistaisin.
”Työpäivänä olen siis teoriassa töissä ympäri vuorokauden. Se tarkoittaa sitä, että minun on itse pidettävä huoli jaksamisestani ja päivittäisestä työmäärästä. Jonain päivänä töitä on 13 tuntia, jonain päivänä 3 tuntia. Se vaatii joustavuutta ja hyvää ajankäytön suunnittelua.”
Maallikolle papin työ kuulostaa raskaalta myös jatkuvan kuoleman kohtaamisen takia. Meri Ala-Kokko kertookin monen ihmetelleen, miten joku jaksaa seistä työkseen arkun äärellä.
”Olen ainakin itse kokenut olevani näissä tapauksissa erityisen tarpeellinen. Tietysti nuoren ja lapsen, tai pienten lasten äidin tai isän kuolema ovat hyvin raskaita asioita, erityisesti omaisille. Tällaisiin hautajaisiin valmistautuminen ja niistä toipuminen vievät aikaa.”
Sen sijaan median luomaa kuvaa naispappeuden kaltaisten kiistakapuloiden parissa kamppailevasta työyhteisöstä Meri ei allekirjoita.
”En ole törmännyt naispappeuden vastustajiin kuin opiskellessa ja muualla Suomessa. Julkisuuden kautta joillekin saattaa tulla sellainen kuva, että kyse olisi laajasta ongelmasta. Mutta kyllähän me työyhteisössä ajoittain keskustelemme kiihkeään sävyyn esimerkiksi homoliittojen siunaamisasioista.”
Kirkosta kannattaa Merin mielestä tulla hakemaan jotain muutakin kuin extreme-elämyksiä.
”Minua harmittaa joskus se, että ihmiset eroavat kirkosta selittäen, että se ei kosketa mitenkään. En koe, että kirkon ensisijainen tehtävä olisi tuottaa ihmisille elämyksiä. Joidenkin nykyihmisten elämä on niin täynnä elämyksiä joka tuutista, ettei mikään tunnu enää miltään.”
Laura Friman 24.4.2007