Tommi Tolkki kertoo, kuinka hän päätyi lähtemään vapaaehtoistyöhön Intiaan kolmeksi ja puoleksi kuukaudeksi.
Avasin tietokoneeni työpaikalla pimeänä tammikuisena aamuna. Ryhdyin lukemaan Opintoluotsin raakatekstejä: oppisopimus, vaihto-opiskelu, koko tutkinto ulkomailla... Tein korjausehdotuksia ja kirjoitin väliin kommentteja. Seuraavalla viikolla käsittelisin tekstejä työpajassa kirjoittajien kanssa.
Etenin tekstiin, jonka otsikkona oli Muut vaihtoehdot. Punnitsin sanoja, niuhotin välimerkeistä ja karsin löysää pois. Sitten eteeni tuli väliotsikko Vapaaehtoistyö.
"Työtehtävät vaihtelevat järjestöstä ja maasta riippuen, mutta usein vapaaehtoiset työskentelevät jonkin paikallisen yleishyödyllisen yhteisön hyväksi. Työ voi liittyä esimerkiksi lasten, vammaisten tai vanhusten hoitoon, luonnonsuojeluun tai opetukseen", tekstissä luki.
"Hetkinen, tämähän kuulostaa mielenkiintoiselta", ajattelin.
Paikallisten ihmisten arkeen
Olin jo pitkään suunnitellut lähteväni ulkomaille muutamaksi kuukaudeksi. Yliopiston televisiotyön opettajani oli aikanaan sanonut, että hänen tavoitteenaan oli hypätä pois oravanpyörästä kolmen vuoden välein. Pohdin silloin, miksen minäkin voisi tehdä samoin, jos vain päättäisin niin. Laskin että syksyllä tulisi tasan kolme vuotta siitä, kun olin Ranskassa kielikurssilla. Kaukokaipuutani ei ainakaan helpottanut se, että kaverini olivat juuri palanneet kolmen kuukauden maailmanympärimatkalta.
Vapaaehtoistyö kuulosti hyvältä tavalta lähteä ulkomaille. Työskentelemällä paikallisten ihmisten kanssa pääsisin näkemään sikäläistä elämää aivan eri tavalla kuin turistina.
Sopivimmalta tekstin esittelemistä vaihtoehdoista tuntui Etelän vapaaehtoisohjelma. Sivun lopusta löysin linkin, joka vei minut Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen Kepan sivuille hakemaan lisätietoa. Niillä kerrottiin, mihin ohjelman kautta voi lähteä ja mitä vapaaehtoiset tekevät. Latinalainen Amerikka karsiutui heti pois, koska en osaa espanjaa. Jäljelle jäivät Tansania, Sambia, Filippiinit, Intia, Malesia, Nepal ja Thaimaa.
"Olisiko minulla varaa ottaa töistä vapaata muutamaksi kuukaudeksi? Ja suostuisiko työnantajani siihen?" pohdin. Kaikki kustannukset pitäisi maksaa itse. Lisäksi osallistuminen maksaisi 200 euroa, josta saisi 80 euroa takaisin loppuraportin palauttamisen jälkeen.
Laskeskelin että voisin ehkä lähteä kolmeksi kuukaudeksi. Tällä perusteella kohdemaa oli helppo valita: ainoastaan Intiaan pystyi lähtemään niin lyhyeksi aikaa.
Nyt tai ei koskaan
Olin käynyt Intiassa puolitoista vuotta aiemmin, ja maa oli tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Ajatus vapaaehtoistyöstä siellä tuntui kiehtovalta, eikä ollenkaan huonolta tuntunut sekään, että voisin olla talven pois Suomesta. Innostuin valtavasti.
Sitten ryhdyin ajattelemaan kaikkia käytännön järjestelyitä. Asunto pitäisi vuokrata pois, ja ainakin osa tavaroista täytyisi siirtää jonnekin. Siinähän olisi hirvittävän iso työ. Entä jos vuokralainen tekisi tuhoja asunnossani? Jos vaikka parkettini naarmuuntuisi ja seiniin tulisi jälkiä?
"Haloo, eiväthän arvoni voi olla tällaiset! Onko naarmu parketissa todellakin minulle isompi asia kuin se, että pääsen lähtemään vapaaehtoistyöhön Intiaan?" havahduin.
Suutuin itseeni, kun edes ajattelin tuollaisia. "Minun on lähdettävä nyt, tai muuten alan oikeasti ajatella noin enkä pääse ikinä lähtemään", totesin. Päätin lähettää hakemuksen.
"Molemminpuolista kulttuurista oppimista"
Maaliskuun lopulla sain kutsun valintatilaisuuteen. Tilaisuudessa tehtiin heti selväksi, että tarkoituksena ei ole lähettää kirkasotsaisia suomalaisia auttamaan ja pelastamaan vähemmän kehittyneitä ihmisraukkoja. Kyse on enemmänkin molemminpuolisesta kulttuurisesta oppimisesta, meille kerrottiin. Sehän oli juuri sitä, mitä olin halunnut, vaikka en ollut keksinytkään asialle noin hienoa nimeä.
Entiset vapaaehtoiset kertoivat valintatilaisuudessa kokemuksistaan. Monet heistä olivat työskennelleet lasten parissa. Kuuntelin tarinoita ja mietin: "Kyllä minä lapsista pidän, muttei minulla niistä mitään kokemusta ole. Ja leikittäminen ja laulattaminen voisi olla vähän vaikeaa, kun nuotit tulevat suusta kuin lottoarvonnalla." Olin tyytyväinen, että olin toivonut sijoitusta eteläintialaiseen järjestöön, jossa tehtäisiin lähinnä toimistotöitä.
Lähtö vaarassa
Huhtikuun 10. päivänä sain kirjeen Kepasta. Minut oli valittu toivomaani kohteeseen. Valmennusviikonloppu olisi kahden ja puolen viikon päästä Hauholla, ja lisäksi osallistuisin päivän valmennukseen toukokuussa Helsingissä.
Valmennusta edeltävällä viikolla nyrjäytin ensin nilkkani ja sitten minulle nousi vielä kuume. Valmennus oli pakollinen, mutta olin niin sairas, etten pääsisi mitenkään lähtemään. Tähänkö vapaaehtoistyö kaatuisikin? Onneksi olin lähdössä sen verran myöhään syksyllä, että ehtisin syksyn valmennukseen.
Olin kysellyt töistä vapaata jo aiemmin keväällä, ja työnantaja oli alustavasti lupaillutkin sitä. Elo - syyskuun vaihteessa sain lopullisen päätöksen vapaasta. Nyt kaikki oli selvää.
Kun tulin mukaan Opintoluotsi-projektiin keväällä 2001, innostuin siitä välittömästi. Työ tuntui mielekkäältä, koska sen tuloksilla olisi oikeasti merkitystä ihmisille. En tullut silloin ajatelleeksi, että olisin itse ensimmäisiä, joita Opintoluotsi innostaisi tekemään jotain uutta.
Terveysasioita ja lasten leikkejä
Marraskuun alussa pääsin vihdoin valmennukseen. Paikalla oli 31 eri puolille maailmalle lähtevää. Sukupuolijakauma oli samantyyppinen kuin kaikessa koulutuksessa lukion jälkeen: 25 naista ja 6 miestä. Nuorimmat olivat parikymppisiä ja vanhimmat eläkeläisiä.
Jatkoimme valmennuksessa siitä, mihin valintatilaisuudessa jäimme. Pohdimme lähtemisen motiiveja ja kulttuurista sopeutumista. Lisäksi kävimme läpi käytännön järjestelyjä ja terveysasioita. Siinä sivussa ehdimme vielä opetella lasten leikkejä ja pelata roolipeliä, jossa yritettiin ratkaista kuvitteellisen maan nälkäongelma. Virallisen ohjelman välissä kuulin kiinnostavia tarinoita maailmalta, muun muassa siitä, millaista oli liftata Suomesta Intiaan 40 vuotta sitten.
Nyt lähtööni on aikaa viisi päivää. Olen lukenut kaiken mahdollisen kohdejärjestöstä, joka tekee työtä sorrettujen väestönosion, kuten kastittomien, aseman parantamiseksi. Lisäksi järjestön edellinen vapaaehtoistyöntekijä on kertonut minulle työstään ja näyttänyt valokuvia paikoista ja ihmisistä. Kaiken tämän perusteella olen muodostanut selkeän kuvan siitä, mihin olen menossa. Tiedän kuitenkin, että kokemus tulee olemaan jotain muuta kuin olen kuvitellut. Ja se vasta kiehtovaa onkin.
Kirjoittaja työskentelee konseptisuunnittelijana Key Partners Oy:ssä, joka vastasi Opintoluotsin sisältösuunnittelun konsultoinnista, teknisestä toteutuksesta ja käyttöliittymän tuotannosta. Tämä artikkeli aloittaa sarjan, jossa Tommi Tolkki kertoo seuraavien kolmen kuukauden ajan kokemuksistaan vapaaehtoistyössä.