Vapaaehtoistyö vei Tommi Tolkin pieneen intialaiseen kylään kolmeksi kuukaudeksi. Tolkki kertoo ensimmäisen viikon kokemuksistaan Opintoluotsin artikkelisarjassa.
Vuorokauden matkustamisen jälkeen laskeudun Chennain kentälle Etelä-Intiaan. Terminaalin ulkopuolella minua odottaa kaksi miestä kädessään lappu, jossa lukee nimeni ja tervetuloa. Ennen kuin ehdin edes lukea lappua, miehet tunnistavat minut ja toivottavat lämpimästi tervetulleeksi.
Lastaamme tavarani autoon ja suuntamme kohti Vellakulamia, kylää jossa sijaitsee kohdejärjestöni Village Community Development Societyn (VCDS) toimintakeskus. Järjestö työskentelee kastittomien ja naisten aseman parantamiseksi.
Vastaantulijat, Easuraju ja Ramanujam, puhuvat englantia, mutta intialainen korostus on niin vahva, että puhetta on aluksi vaikea ymmärtää. Heitä kiinnostaa siviilisäätyni, ammattini ja uskontoni. Ramanujam on itse hindu ja naimisissa, Easuraju kristitty poikamies. 26-vuotias Easuraju kertoo menevänsä naimisiin ehkä parin vuoden päästä. Kun sopiva ajankohta koittaa, hänen vanhempansa etsivät sopivan morsiamen.
Kieli hämmentää
Lopulta saavumme perille. Toimintakeskus näyttää suunnilleen sellaiselta kuin olin kuvitellutkin: useita rakennuksia puiden katveessa riisipeltojen keskellä.
Työntekijät kokoontuvat tervehtimään minua. Puolet heistä on lähdössä samana iltana koulutukseen Bangaloreen, mukaan lukien järjestön vetäjät Martine ja Kousalaya. Sillä aikaa minun on tarkoitus levätä matkan jäljiltä ja tutustua VCDS:n toimintaan. Tietokone pysyy hupun alla, kunnes kaikki ovat taas paikalla. Minulle suunnitellut toimistotyöt saavat odottaa.
Paikalle jäävistä työntekijöistä osa puhuu jonkin verran englantia ja osa vain äidinkieltään tamilia. En saa tamilista mitään otetta. Yksikään sana tai nimi ei tunnu tarttuvan, vaan kaikki pitää toistaa useita kertoja. Puolen tunnin päästä joudun jälleen kysymään samaa asiaa uudestaan.
Kasvisruokaa käsin
Uudet työkaverini ilahtuvat, kun haluan syödä samaa ruokaa heidän kanssaan. Ateriat on tarkoitus laittaa yhdessä aamiaista lukuun ottamatta. Ruoka on yksinkertaista mutta maukasta kasvisruokaa, joka tehdään avotulella. Sen kanssa syödään yleensä riisiä, joskus myös lettuja tai chapati-leipää.
Ruoka syödään käsin - tai tarkasti ottaen kädellä, sillä vain oikeaa kättä saa käyttää syömiseen. Vasen käsi on varattu takapuolen pesemiseen wc-käynnin jälkeen.
Ruokapöytäkeskustelua intialaisittain
Pöydässä keskustelemme toistemme elämäntilanteesta ja kulttuurista. Muut puhuvat keskenään tamilia. Välillä joku kertoo, mitä keskustelu käsittelee. Aiheet ovat samantyyppisiä kuin Suomessakin: ruoka, työasiat, vitsailu...
Yksi iso ero keskustelussa kuitenkin on. Seksistä tai viinasta ei puhuta edes miesporukassa. Koko aikana en ole kuullut mitään vähänkään seksiin viittaavaa. Alkoholia työkaverini taas eivät käytä, koska he ovat hartaita hinduja tai kristittyjä.
Ramanujam istuu pöydässä mutta ei syö. Hän valmistautuu paastoamalla pyhiinvaellusmatkaan. Sen merkkinä hänellä on otsassaan kelta-punainen maalaus.
Kompostimulta puhtaaksi
Ensimmäisinä päivinä olen melkoisen pihalla. Väsymys painaa päälle, uusi kulttuuri hämmentää, ja arkirutiineja on vaikea löytää. En jaksa keskittyä edes muistipelin pelaamiseen, vaan häviän surkeasti kerta toisensa jälkeen. Rauhallinen aloitus tuntuu hyvältä idealta.
Parin hyvin nukutun yön jälkeen maailma kirkastuu. Väsymys on poissa, ja olen tarmoa täynnä. Kukaan ei kuitenkaan anna minulle mitään töitä. Päätän kysyä itse, voisinko ehkä tehdä jotain. Pääsen pilkkomaan vihanneksia ja siivilöimään kompostimultaa. Ruumiillinen työ tuntuu rentouttavalta, kun on istunut Suomessa kaiket päivät tuijottamassa ruutua toimistossa.
Kyliä kiertämässä
Iltaisin ryhdyn kiertämään työntekijöiden kanssa kyliä, joissa VCDS järjestää epävirallista koulutusta, organisoi naisryhmien toimintaa ja opastaa perinteisessä maanviljelyssä.
Päätien ulkopuolella kylät näyttävät erilaisilta, tavallaan melko idyllisiltä. Kapeita teitä reunustavat pienet olkikattoiset talot. Iso perheet nukkuvat yhdessä huoneessa kaislamatoilla. Ruokaa laitetaan ulkokatoksessa avotulella. Autoja ei juuri näy, mutta television ääni kantautuu paikoin. Elämä kylissä vaikuttaa köyhältä muttei surkealta, ainakaan samalla tavalla kuin kaupungeissa.
Lasten ihmetyksenä
Järjestämme lapsille erilaisia leikkimielisiä kilpailuja ikäryhmittäin. Yhdet kisaavat juoksussa, toiset visailussa ja kolmannet vesipullon täyttämisessä paljain kasin. Osan leikeistä muistan omasta lapsuudestani. Lapset innostuvat kilpailuista suunnattomasti.
Yhtä suuri ilon aihe olen minä, pitkä valkoinen mies. Lapset tuijottavat häpeilemättä, ja aikuisetkin tulevat katsomaan läheltä. Juuri kukaan ei puhu kunnolla englantia, mutta useimmat osaavat muutaman lauseen: "Your name is?" "Your father name is?" "Your mother name is?" "How are you?" Osalla pronominit menevät sekaisin, ja he kysyvät: "My name is?"
Vastaan kysymyksiin, ja lapsia naurattaa. Yhtäkkiä joku keksii kätellä minua. Seuraa uskomaton rumba: kaikki haluavat puristaa kättäni, eivätkä vain kerran vaan aina uudelleen ja uudelleen kysyen samat kysymykset.
Täkäläinen vieraanvaraisuus hämmentää. Kyläläiset haluavat tarjota pähkinöitä, teetä tai ruokaa. Bussissa paikallinen matkustaja hätistetään pois paikaltaan, jotta minä pääsisin istumaan. Samaan aikaan vanha mummo istuu väsyneen näköisenä lattialla.
Naisryhmä riitaantuu
Jatkamme lasten parista naisryhmän kokoukseen. Ilta on pimennyt, ja viidentoista naisen ryhmä istuu pihalla kynttilän valossa. Jokainen jäsen säästää kuukausittain reilun euron suuruisen summan, ja kertyneistä varoista voi saada halpakorkoisia lainoja esimerkiksi kodintavaroiden hankintaan. Lisäksi ryhmä anoo lainaa valtiolta.
Tunnelma on rauhallinen, ja VCDS:n työntekijä tekee muistiinpanoja vihkoonsa. Yhtäkkiä äänensävyt muuttuvat. Joku korottaa ääntään. Yksi nainen nousee seisomaan. Muut seuraavat perässä. Kohta kaikki seisovat ja huutavat kilpaa.
Ryhmän vetäjä on maksanut omin päin lahjuksia viranomaisille lainan saamiseksi. Muissakin ryhmissä on tehty samoin, mutta niissä menettelystä on sovittu yhdessä.
Tietokoneoppia ensikertalaiselle
Kuulen että työkaverini Elumalai haluaa oppia käyttämään tietokonetta. Hän opiskeli historiaa mutta joutui keskeyttämään opinnot, koska perheen pitää saada rahaa kokoon siskon myötäjäisiä varten. Nyt Elumalai työskentelee VCDS:ssä kenttätyöntekijänä ja haluaisi oppia käyttämään tietokonetta.
Aloitamme tekstinkäsittelystä. Elumalai oppii nopeasti kirjoittamaan, korjaamaan, kopioimaan ja vaihtamaan fonttia. Hiiren käytössä hän haparoi hieman kuten kaikki aloittelijat. Innostus on niin suurta, että hän ei tahdo pysyä tuolissa.
Ylihuomenna VCDS:n elämä palautuu normaaliksi, kun kaikki työntekijät ovat taas paikalla. Minun on tarkoitus alkaa tehdä toimistotöitä ja ehkä uudistaa järjestön WWW-sivut. Ensimmäisen viikon kokemusten jälkeen en kuitenkaan haluaisi lukkiutua toimistoon kaikeksi päivää. Sitä ehdin tehdä Suomessakin.
Kirjoittaja on kolme kuukautta vapaaehtoistyössä Etelän vapaaehtoisohjelman kautta. Hän on virkavapaalla työstään Key Partners Oy:n konseptisuunnittelijana.