Tommi Tolkki kertoo artikkelisarjan viimeisessä osassa, millaista oli palata Intiasta Suomeen kolmen kuukauden vapaaehtoistyön jälkeen.
On aika lähteä kotiin. Kolme kuukautta vapaaehtoistyötä intialaisessa kansalaisjärjestössä on takana, ja nyt pakkaan rinkkaani. Tunnelma on haikea. Village Community Development Societyn (VCDS) toimintakeskuksesta on tullut minulle koti ja työntekijöistä kavereitani, joiden kanssa olen viettänyt lähes kaiken aikani.
Toisaalta kaipaan jo kotiin. Länsimaisen kulttuurin kaipuusta tietää kärsivänsä viimeistään siinä vaiheessa, kun bussipysäkillä soimaan pamahtava Kylie Minogue saa aikaan kylmät väreet ja 80-luvun jenkkihitit tyyliin Starshipin Nothing's Gonna Stop Us Now kuulostavat ihan kivoilta. Tai kun Pizza Hutin pitsat maistuvat hyviltä ja paikan sisustuskin tuntuu viihtyisältä.
Kierrän hyvästelemässä järjestön työntekijöitä. Kiitämme toisiamme ja toivotamme toisillemme hyvää jatkoa. "Jumalan siunausta", sanoo Elumalai, joka on läheisimpiä työkavereitani.
WWW-sivusto saa kiitosta
Kun olen saanut hyvästeltyä muut työntekijät, nykäisen vielä hihasta järjestön vetäjää Martinea. Hän päättää kutsua kaikki paikalla olevat työntekijät kokoon hyvästelemään minua. Ja intialaiseen tapaan asiaan kuuluu muutama puhe.
Erityisen tyytyväisiä työkaverini ovat siihen, että sain järjestön WWW-sivuston uudistettua. Projektin aikana useimmille selvisi ensimmäistä kertaa, mitä Internet oikein käytännössä tarkoittaa.
Olen itsekin iloinen, että sain sivut valmiiksi. Nyt minulla on olo, että sain aikaiseksi jotain konkreettista, joka jää elämään lähtöni jälkeenkin. Sitä paitsi opin projektissa paljon kohdejärjestöstä ja intialaisesta kulttuurista. Toivon, että WWW-sivusto onnistuu tavoitteessaan luoda yhteyksiä ja hankkia rahoitusta, mikä taas voisi parantaa kylien kastittomien asemaa.
Lähtö viivästyy puoli tuntia. Onneksi olen oppinut, että Intiassa ei kannata rakentaa liian tiukkoja aikatauluja.
Lasten innostus ei hiivu
Kävelen rinkka selässä bussipysäkille. Naapuritalon lapset vilkuttavat ja huutavat yhtä innoissaan "Hello, hello" kuin jokaisena aiempanakin päivänä.
Vellakulamin kylä näyttää muutenkin samalta kuin aina. Kahvilan hämyssä istuu miehiä vaihtamassa kuulumisia, ja autonrengaskorjaamossa tehdään töitä isolla joukolla yhtä rennon oloisesti kuin yleensäkin.
Hyppään täpötäyteen bussiin, ja Vellakulam jää taakse. Bussi rämisee kuoppaisella tiellä ja lyön pääni välillä kattoon. Ihmiset huutavat kilpaa toisilleen, ja tamili-iskelmät pauhaavat taustalla.
Banaaninlehtieksotiikka muuttuu arjeksi
Pistäydyn lounaalla lähikaupungissa. Tarjoilija tuo tavalliseen tapaan eteeni banaaninlehden, ja huuhtelen sen vedellä. Sen jälkeen lehdelle isketään riisiä ja kolmea eri kastiketta. Heti kun jokin ruoista uhkaa loppua, tarjoilija tuo sitä lisää.
Tällaista palvelua jään varmasti kaipaamaan. Ruoka tosin alkaa tulla korvista ulos, sillä olen syönyt suurin piirtein samaa joka päivä lounaalla ja illallisella. Mutta eipä sillä ole liikaa hintaakaan, 34 senttiä.
Kolmessa kuukaudessa ruokailu on muuttunut eksoottisesti kokemuksesta mukavan arkiseksi tapahtumaksi - mutta vain minulle, sillä muut asiakkaat tuijottavat yhtä kiinteästi kuin alkuaikoina.
Lounaan jälkeen matkustan bussilla Chennaihin, josta jatkan junalla Keralan osavaltioon Lounais-Intiaan. Vapaaehtoistyö on päättynyt, ja seuraavat kaksi viikkoa vietän turistin elämää.
Matkailu osoittautuu hyväksi ideaksi, sillä paluu intialaisesta kylästä suoraan Helsinkiin olisi voinut tuntua hieman liian isolta harppaukselta. Turistina näen muita länsimaisia ihmisiä ja vietän tuttua hotellielämää, mutta ympäristö on vielä intialaista.
Laimennettu maailma
Kierrettyäni rantoja, temppeleitä ja vuoria palaan Suomeen. Ensimmäinen vaikutelma on, että kaikkea on laimennettu. Bussit kulkevat tasaisen hiljaa, ja kyydissä on väkeä murto-osa siitä mitä Intiassa. Suurin osa matkustajista istuu hiljaa ja katsoo ikkunasta ulos. Osa juttelee keskenään hyvin hiljaiselle äänellä.
Sama tunne jatkuu kaupungilla. Kuka on kääntänyt värit haaleiksi ja äänen pienemmälle? Missä ovat kaikki ihmiset ja eläimet? Onko nyt pyhäpäivä, kun on niin hiljaista? Tuntuu kuin olisi nuha, kun hajut ovat kadonneet kokonaan. Ja kukaan ei kiinnitä minuun mitään huomiota.
Oman kulttuurin tärkeys yllätti
Toisaalta nautin suunnattomasti siitä, että pääsen takaisin oman kulttuurini pariin. Kommunikointi on helppoa, sillä minut ymmärretään puolesta sanasta eikä kaikkea tarvitse selittää. Ahmin länsimaista ruokaa ja nautin telkkarin tuijottamisesta sohvalla. Myös arkirutiinit tuntuvat mukavan turvallisilta.
En kärsinyt Intiassa missään vaiheessa kulttuurisokista, mutta parin viikon jälkeen kulttuuri tuntui päällekäyvän totaaliselta. Kylässä tai lähikaupungissa ei ollut saatavilla länsimaista ruokaa, musiikkia, kirjoja, elokuvia tai TV-ohjelmia.
Kun lähdin viikonloppumatkalle, löysin itseni ravintolasta pastalautasen äärestä ja hotellihuoneesta tuijottamasta TV:tä. Aiemmin olin aina ihmetellyt ihmisiä, jotka syövät muuta kuin kohdemaan ruokaa tai viettävät aikaa steriilissä hotellihuoneessa. Nyt ymmärsin, kuinka kiinni olen omassa kulttuurissani - samalla tavalla kuin intialaisetkin.
Kaulailua ja kädestä pitämistä
Vaikka vapaaehtoistyö opetti minulle jotain itsestäni, suurin anti oli tutustuminen intialaiseen kulttuuriin. Pääsin näkemään paikallista elämää aivan eri tavalla kuin turistina, eikä kustannuksia kertynyt kuin parin ulkomaanmatkan verran. Olin mukana tekemässä työtä kastittomien aseman parantamiseksi ja sain kuulla lukuisia kiehtovia elämäntarinoita, niin onnellisia kuin surullisiakin.
Suhteeni työkavereihin kehittyi kieli- ja kulttuurimuurista huolimatta läheisemmäksi viikko viikolta. Kävin kylässä heidän kotonaan ja tapasin heidän perheitään. Ja Intiassa läheisyys osoitetaan myös fyysisenä läheisyytenä. Kaulailu ja kädestä pitäminen tuntui aluksi hämmentävältä, mutta pian siihenkin tottui.
Ihanteellisuutta ja mustavalkoisuutta
Eniten kaipaan Intiasta nimenomaan ihmisiä. Jaksan vieläkin ihmetellä jatkuvaa ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta.
Hienoa oli myös heidän idealisminsa ja usko mahdollisuuteen muuttaa maailmaa. Kuinka moni Suomessa jaksaa tehdä pitkää päivää nälkäpalkalla köyhien aseman parantamiseksi? Ihanteellisuuden kääntöpuolena oli mustavalkoinen maailmankuva, jossa hyvä ja paha erottuivat selkeästi toisistaan.
Niin paljon kuin opinkin, tajusin myös, kuinka vaikea vierasta kulttuuria on oppia ymmärtämään. Kolmessa kuukaudessa ehdin kokea paljon, mutta moni asia jäi vielä avautumatta. Mutta se vieraasta kulttuurista kiinnostavaa tekeekin. Ja nyt minulla on hyvä syy palata joskus Intiaan.
Kirjoittaja teki kolme kuukautta vapaaehtoistyötä Intiassa Etelän vapaaehtoisohjelman kautta. Suomessa hän työskentelee Key Partners Oy:n konseptisuunnittelijana.