Sosiaalityöntekijä kuuntelee, keskustelee ja tarjoaa ratkaisuja.
Mia Koskinen oli nuorena liikunnallinen tyttö, joka haaveili urheilulääkärin ammatista. Urasuunnitelmat alkoivat kuitenkin yläasteikäisenä muuttua, kun Koskinen tunnisti itsessään vahvan halun ”tehdä jotakin ihmisten kokemille vääryyksille”.
”Olen saanut sosiaalisissa geeneissäni kiinnostuksen yhteiskunnallisiin asioihin”, Mia arvioi sosiaalialaa kohtaan herännyttä intoaan.
Ensin Koskinen suuntasi 1990-luvun alulla Joensuun yliopistoon opiskelemaan sosiologiaa, sillä yhteiskunnan toiminta, rakenteet ja vaikuttamismahdollisuudet kiinnostivat nuorta naista. Sitten laman aiheuttama pelko työllistymisestä sai Mian opiskelemaan myös sosiaalityötä. Lisäksi Koskinen kaipasi konkreettisempaa näkökulmaa opintoihinsa.
Vaikka Mia Koskisen pääaineeksi vakiintui lopulta julkisoikeus, sosiaalityön opintokokonaisuus antoi hänelle muodollisen pätevyyden työskennellä sosiaalityöntekijänä.
Ikioppija ei jäänyt kuitenkaan tässäkään vaiheessa lepäämään laakereillaan.
”Valmistumisen jälkeen olen keräillyt täydennystä tietovarantoihini avoimen yliopiston kautta kunnallispolitiikasta, sosiaalipsykologiasta ja kansanterveystieteestä”, Mia valottaa.
Valmistuttuaan hallintotieteiden maisteriksi Koskinen on ehtinyt viihtyä työelämässä vuosikymmenen verran. Hän työskentelee tätä nykyä Helsingin kaupungilla sosiaalityöntekijänä vanhuspalveluiden parissa. Tutuksi ovat tulleet myös kehitysvammahuolto sekä aikuissosiaalityö.
Erilaisia asiakassuhteita
Vanhuspalvelujen sosiaalityö koostuu niin omaisten kuin yhteistyötahojenkin tapaamisesta. Siihen kuuluu näkemistä, kuuntelemista, keskustelua, neuvottelua ja ratkaisuehdotusten laatimista. Sosiaalityöntekijä tekee tilannearvioita ja puntaroi vaihtoehtoja.
Konkreettisesti työ tapahtuu asiakkaan kotona kotikäynnillä tai esimerkiksi hoitopaikassa. Asiakkuuden kesto vaihtelee kertaluonteisesta puhelinneuvonnasta ja palveluohjauksesta vuosia kestävään asiakkuuteen. Myös asiakastyön sisältö ja määrä vaihtelee laidasta laitaan tapauskohtaisesti – ja samankin asiakkaan kohdalla ei vaiheissa. Kriisitilanteissa, kuten omaishoitajan sairastuessa, asioiden järjestäminen voi viedä tunteja.
Asiakkaita on kuukausittain noin 60–70. Näistä uusia on 10 %.
Mia Koskisen asiakkaita ovat yli 65-vuotiaat ikäihmiset, joilla syystä tai toisesta alkaa olla vaikeuksia itsenäisessä selviytymisessä kotona.
”Ammattiosaamiseeni kuuluu taito arvioida vanhuksen toimintakykyä ja toimintaympäristöä laaja-alaisesti. Huolehdin siitä, että mietittäessä asiakkaan hyvinvointia otetaan huomioon fyysisten tekijöiden lisäksi myös psykososiaaliset tekijät.”
Monen sortin ongelmia
Miten asiakkaat sitten löytävät tiensä sosiaalityöntekijän luo? Yhteydenotto ja huoliviesti vanhuksen tilanteesta voi tulla mistä tahansa. Toisinaan se tulee omaisilta, toisinaan taas asiakkaalta itseltään, tai vaikkapa naapurilta, kotihoidolta tai lääkäriltä. Huoli voi liittyä terveydentilaan, päihteiden käyttöön tai asumisoloihin. Jotakuta voi uhata esimerkiksi asunnottomuus. Monen päänvaivana on taloudellinen tilanne tai ongelmat sosiaalisissa suhteissa. Tuttuja pulmia ovat myös yksinäisyys ja turvattomuus.
”Joskus jo puhelimitse annettava neuvonta ja palveluohjaus riittää”, Mia Koskinen selvittää.
Tarvittaessa hankitaan lisätietoa ja varmistetaan, että vanhus pärjää arkielämän askareista. Tässä vaiheessa selvitetään esimerkiksi omaishoitajan ja kotihoidon roolit.
Työtehtävät ovat siis vastuullisia.
”Työni on haastavaa ja merkityksellistä, eikä tympiintymiselle ole aikaa”, Mia Koskinen pohtii.
Ei mikään käskyttäjä
Mia Koskinen on huolissaan vanhusten yksinäisyyden ja turvattomuuden tunteista. Koskisen mukaan näihin ovat syynä usein sukupolvien väliset erottelut ja rajat.
”Vanhus ei halua vaivata lapsiaan asioillaan, ja lapset taas kokevat vanhempansa rasitteina. Miksi? Vaikka olen itsekin saman ajatusmaailman uhri, työssäni toivoisin ihmisten välisen vuorovaikutuksen olevan kauttaaltaan välittävämpää, hyväksyvämpää ja yhteenkuuluvampaa.”
Sosiaalityöntekijöiden puurtamista esimerkiksi yksinäisten vanhusten parissa arvostetaan kohtuullisesti, vaikka työn vaativuus ja arvo ovat monille vieraita. Toisinaan Mia Koskinen törmää ihmisiin, jotka kuvittelevat, että sosiaalityöntekijällä on taskussaan ”sosiaalipilleri”, jolla vuosikymmentenkin varrella muodostuneet ongelmat parannettaisiin kertaheitolla.
”Myöskään vanhuksen itsemääräämisoikeutta ei voida iän perusteella poistaa”, Koskinen muistuttaa. ”Sosiaalityöntekijä ei ole moraalinvartija ja käskyttäjä, vaikka omaiset sitä tahtoisivatkin.”
Tärkeintä on kuunnella
Sosiaalityöntekijän työnkuva on selvästi huomattavan laaja. Mikä Mia Koskisen työssä vanhusten parissa sitten on kaikista tärkeintä?
”Tärkeintä on kuunnella asiakasta ja antaa hänen elämänhistorialleen, kokemuksilleen ja toiveilleen merkitystä ja arvoa”, Koskinen kartoittaa. ”Minun tulee nähdä, ja auttaa tarvittaessa omaisetkin näkemään, vanhus itsenäisenä yksilönä vanhuuteen liittyvästä stereotypiasta irrotettuna. On keskusteltava ja neuvoteltava tähdäten yhteisymmärrykseen ja tavoitteenasetteluun. Lisäksi täytyy perustella ja selittää epäoikeudenmukaiseksi koettuja asioita.”
Eikä lista tähän lopu. Sosiaalityöntekijän on tarpeen tullen turvattava asiakkaansa hyväksikäytöltä ja luotava tälle turvallisuuden ja luottamuksen tunne. Tukeminen, kannustaminen ja sopeutumisessa auttaminen ovat myös avaintermejä.
Mutta juuri näiden tavoitteiden parissa Mia Koskinen viihtyy, ja uskoo viihtyvänsä tulevaisuudessakin.
”Luulen, että tulen aina tekemään 'sosiaalista' työtä jossain muodossa. Voi olla, että nimenomaan työ vanhussektorilla on minun juttuni. Toivon kuitenkin, että voisin työelämäni aikana tehdä erityyppisiä työtehtäviä opetustyöstä suunnittelutyöhön. En ole tehnyt kovin pitkän tähtäimen suunnitelmia, toistaiseksi nykyinen työ kehitysprojekteineen tyydyttää ammatillisia ambitioitani vallan mainiosti.”