Minna Määtän laji on afrikkalainen tanssi.
Salsaa, sambaa, bailatinoa. Nykytanssia, jazzia, streetiä, afroa, itämaista. Opistojen ja liikuntakeskusten kurssivalikoimat pullistelevat erilaisista tanssitunneista. Ryhmät täyttyvät ennätysvauhtia, kun rytmikkäästä liikunnasta kiinnostuvat niin teinit kuin keski-ikäisetkin.
Mikä tansseissa kiehtoo? Entä millaista on huhkia tuntien vetäjänä?
Aiheesta meille kertoo Minna Määttä, jonka laji on afrikkalainen tanssi. Afrotuntien lisäksi Määttä vetää räätälöityjä kehonhuoltokursseja, jotka saattavat sisältää vaikkapa rentoutusharjoituksia tai syvävenyttelytekniikoiden kokeilemista. Omaksi huvikseen ja ammattitaitoaan kehittääkseen Määttä on viime vuosina syventynyt myös astangajoogaan ja Pilatekseen.
Mutta ensin täytyy selvittää, millainen laji afrikkalainen tanssi oikeastaan on.
”Afrikkalainen tanssi on hyvin ilmaisurikasta ja fyysistä”, Minna Määttä kuvailee. ”Se on monipuolista ja vauhdikasta tanssia, joka hoitaa niin kehoa kuin mieltäkin. Sen energisyys yllättää monet, sillä kyse ei ole pelkästä tömistelystä, tärinästä tai hytkymisestä.”
Minna Määttä vetää afrikkalaisen tanssin tunteja niin Helsingin yliopistolla kuin Kalliolan opistollakin. Siinä missä yliopistoryhmissä tanssaavat parikymppiset, on opistoryhmissä osallistujaprofiili vaihtelevampi. Niissä riittää kävijöitä lukiolaisista keski-ikäisiin.
Lisäksi Määttä käy noin kerran kuukaudessa vetämässä lajin tiiviskursseja ympäri Suomea.
”Olen siinä mielessä onnekas, että olen jo muutaman vuoden ajan pystynyt luomaan itse oman työaikatauluni. Kysyntää riittää ja työtilanne on hyvä.”
Määtän afrotunnit on jaoteltu alkeisryhmään, perustason ryhmään ja edistyneisiin. Alkeiskurssilla tehdään pikasukellus lajin saloihin, haetaan liikkeitä ja tutustutaan perusteisiin. Perustason tunneilla tahti on jo aavistuksen nopeampi ja koreografiat monimutkaisempia. Edistyneiden ryhmässä on kyse jo todellisista tanssitunneista, joilla irrotellaan kunnolla ja panostetaan pitkiin tansseihin. Seuraavalle tasolle sopii edetä omaan tahtiin.
”Jotkut haluavat käydä vain perustason tunneilla ja kokevat sen riittäväksi”, Minna kertoo. ”Kaikki eivät kaipaa suuria haasteita. Kyllä jatkotason ryhmissä pärjäävät kuitenkin keski-ikäisetkin, vaikka ne vaativatkin jo kuntoa.”
Lajin synnyinseuduilla
Miten tanssinopettajaksi sitten päädytään? Määttä kertoo, ettei ole suorittanut varsinaisia tanssialan tutkintoja. Hän on harrastanut kuitenkin liikuntaa aina pikkutytöstä saakka ja kolunnut voimistelutuntien kautta jazztanssikurssit sekä treenannut modernia tanssia.
Afrikkalainen tanssi löytyi vasta parikymppisenä, kun Määttä vietti viisi vuotta Sveitsissä. Tuolloin flamencon kaltaiset eksoottisemmat tanssit löivät itseään läpi ja kasvoivat trendi-ilmiöksi. Afro rantautui tanssisaleille muiden etnolajien vanavedessä.
”Minulle sattuivat ihan mahtavat opettajat, ja osittain siksi kiinnostuin afrikkalaisesta tanssista”, Minna muistelee.
Sittemmin Määttä on paneutunut lajiin sen kotiseuduilla. Hän on viettänyt puolitoista kuukautta Burkina Fasossa ja tehnyt muutamia pitkiä vierailuja Guineaan. Länsi-Afrikassa oleskelu on tuonut tanssin hahmottamiseen uutta syvyyttä ja perspektiiviä.
”Siellä paikan päällä pääsee tanssiin eri tavalla sisälle”, Minna hehkuttaa. ”Vaikka ei pääsisi mihinkään varsinaisiin rituaalitansseihin mukaan, niin musiikki on kuitenkin elävä osa kulttuuria esimerkiksi juhlissa. Tanssin ja musiikin vuorovaikutusta on hieno havainnoida. Muusikot ja tanssijat ovat ihan mielettömän hyviä ja harjoittelevat ahkerasti lapsesta saakka.”
Selkä kuntoon
Suomessa afron harrastajat nauttivat sekä tanssin ilmaisuvoimasta että sivutuotteena kohoavasta kunnosta. Minna Määttä korostaa, että afrikkalaiseen tanssiin kuuluu voimakkaasti ”tekemisen meininki”. Vaikka tanssi on hauskaa ja rentoa, se on myös raskasta. Laji ei sovi nivelrikkoisille, mutta muuten tunneille mahtuvat kaikenlaiset tanssista kiinnostuneet.
”Afro on erityisen hyvä laji selälle”, Minna kertoo. ”Selkä vahvistuu ja samalla liikkuvuus paranee. Lajilla on positiivisia vaikutuksia myös lihasvoiman ja rytmitajun kehittymiseen. Monet kehuvat koordinaatiokykynsä parantuneen harrastuksen myötä.”
Vaikka Määttä kuvaa lajia vaikeaksi, on alkeiskurssille helppo tulla. Tunnit on rakennettu onnistuneen kaavan mukaan: ensin lämmitellään keho perusteellisesti hereille ja vasta sitten siirrytään varsinaisen tanssin pariin. Lopuksi on varattu kunnolla aikaa rauhaisalle venyttelytuokiolle.
Tunnilla soivat niin leppoisa afropop kuin traditionaalinen perkussiomusiikkikin.
Luulisi ammatin ottavan fyysisesti koville. Kuinka kauan Määttä aikoo jatkaa uraansa täysipäiväisenä tanssinopettajana?
”Se on vielä suuri kysymysmerkki, jota aion pohtia seuraavan viiden vuoden aikana”, Minna pohtii. ”Olen 39-vuotias, ja vaikka jaksaisinkin vielä opettaa, eivät nivelet ja kroppa kestä loputtomiin. Olen liian kunnianhimoinen vetääkseni tunteja puoliteholla. Vaikka osallistun myös erilaisiin esitysproduktioihin, opettaminen on minulle kaikista tärkeintä. Siinä hommassa puutuisi ja väsyisi nopeasti, jollei todella tykkäisi työstään.”